tiistai 12. joulukuuta 2017

Mitä sitten, kun sinua ei enää ole?

Olen joutunut viime aikoina miettimään otsikon aiheeseen vastausta yhä uudelleen ja uudelleen. Niin, mitä sitten. Minulle nuo koirat ovat vaan niin paljon enemmän kuin pelkkiä koiria. Ne ovat rakkaita perheenjäseniä, jotka auttavat jaksamaan arjen ja kiireen keskellä. Niiden kanssa voin murheiden keskellä vain kadota metsään omiin oloihini, eikä niille tarvitse koskaan selitellä mitään. Riittää, että on vain läsnä. Nämä Koirat ovat todellisia luottoystäviäni.


Syy tähän pohdintaan on Nalalla pari viikkoa sitten diagnosoitu syöpämultisentrinen III-luokan lymfooma. Diagnoosin varmistuttua tuntui kuin olisin jäänyt junan alle. Miten ihmeessä alle 6-vuotiaalle koiralle voi puhjeta syöpä? Noutajat taitavat elää keskimäärin noin 10-vuotiaiksi. Se on niin lyhyt aika, ettei paljon naurata. Saati, että koira menehtyisi jo paljon nuorempana. Vielä viikko sitten, minulla ei ollut mitään takeita siitä, että Nala eläisi edes jouluun asti.


Minulle tulee tuota koiraa ikävä jo yhdessä päivässä. Miten selviän siitä, kun sitä ei enää ole?

Tiedän, ettei Nala pahimmassa tapauksessa ole kanssamme kuin vain murto-osan siitä ajasta minkä se on tähän asti ollut. Siksi yritän olla jatkossa läsnä mahdollisimman paljon. Silittää sen pieniä korvia, nuuhkia sen tassuja, leikkiä päivittäin ja olla räpläämättä puhelinta, kun olemme ulkona. Haluan painaa mieleeni kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tuon lempeän koiran luonteesta - huomionhakuiset kirsulla tökkimiset ja hyppimiset sängyn reunaa vasten. Tahdon muistaa Nalan tavan tulla sänkyyn tai viereen velvollisuuden tunteesta, vaikkei se itse pidä ollenkaan liiasta lääppimisestä ja hellimisestä. Vaikka Nala on lähes aina hirmu rauhallinen, on sillä hellyyttävä tapa innostua tietyistä ihmisistä niin paljon, että sen pitää väkisin päästä heitä halimaan. Tahdon myös aina muistaa sen poikkeuksellisen innostuneisuuden pallon nähdessään ja pään kallistelut kun se kuulee ihmisten keskusteluista itselleen tuttuja sanoja, kuten esim. ruoka tai pallo. Haluan muistaa joka iltaiset raskaat huokaukset, kun  voi vihdoin päivän päätteeksi painaa pään omalle taljalle.

Olen monesti Nalaa katsoessani miettinyt, että miten viisas tuo koira voikaan olla ja pohtinut miten viisaaksi se vielä vanhetessaan muuttuukaan. Onkin todella sydäntäsärkevää ajatella, ettei Nala luultavasti koskaan tule saavuttamaan veteraani-ikää ja näyttämään vanhalta koiralta. Mieluummin silti liian lyhyt yhteinen taival tuon suuren persoonan seurassa, kuin kokonaan ilman.



Muistoissani se pysyy elämässäni aina.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti